Loma alkaa olla ohi, ja pian on taas aika palata koulun penkkejä kuluttamaan. Tai no, teidän. Ei minun. Ai miten niin ei? No se selviää lukemalla.
Kävin esikoulusta neljänteen luokkaan samassa koulussa. Minulla oli kavereita, ja opettajat olivat siedettäviä. Jotkut ihan kivoja.
Muutimme kuitenkin perheeni kanssa neljännen luokan jälkeen toiselle paikkakunnalle. Se tarkoitti sitä, että jouduin vaihtamaan koulua.
Uusi koulu vaikutti vähän kivalta. Oppilaat eivät kuitenkaan olleet kivoja. En saanut kavereita, ja minua kiusattiin siksi että olin oma itseni.
Viidennen luokan loppumetreillä yksi kiusaajistani pyysi anteeksi, eikä ole jatkanut enään kiusaamista. Toinen kiusaajista jatkoi yläkoulussakin
Olin aina välitunnilla yksin. Olin aina se joka liikuntatunnilla huutojaossa valittiin viimeisien joukossa. Olin se, joka oli hiljaa tunnilla kun muut pitivät meteliä.
Oli aika siirtyä yläkouluun. Luulin, että niin isossa koulussa saisin vähintäänkin ystäviä, mutta toisin kävi. No, oli minulla kaksi ihanaa kaveria. En nähnyt heitä läheskään joka päivä.
Kärsin masennuksesta ja päässäni liikkui inhottavia ajatuksia. Joka päivä tuntui, että haluan vain itkeä ja lakata olemasta.
Jatkuva kuraattorilla ravaaminen ei auttanut yhtään, ja opettajia ei kiinnostanut paskaakaan se miten minulla menee.
Seitsemännen luokan loppupuolella toukokuussa, olin ihan loppu. Pinnasin päiviä, joka ei ollut ollenkaan hyvä juttu.
Kesäloman aikana juttelin äitini kanssa, ja tulimme siihen tulokseen että jään kotiin opiskelemaan nettikoulun avulla.
Nyt minun ei enään tarvitse istua yksin koulun pölyisen käytävän lattialla, ja kuunnella kun muut nuoret puhuvat iloisesti ystäviensä kanssa.
Syrjintä on todella inhottavaa, enkä haluaisi kenenkään kärsivän siitä.
Jos näet koulussasi oppilaan, joka on aina yksin, mene juttelemaan hänelle.
Kiitos taas ajastanne, olen puhunut.
-Tohtori Kuka